Hyvä kansalaisuus on yhteisöllisen elämämme perusta. Se määrittää suhteitamme kaikkiin niihin ihmisiin, joita polkumme varrella kohtaamme. Valinnoillamme kansalaisina on vaikutusta myös toisen ja kolmannen asteen yhteyksiimme. Emme pääse keskinäistä riippuvuutta pakoon asioidessamme markkinoilla taikka käyttäessä ääntämme demokraattisissa prosesseissa.
Kansalaisuus on yhteisön jäsenyyttä, johon sisältyy oikeuksia ja velvollisuuksia. Otetaan kaikille tuttu esimerkki työelämästä. Työsopimuksen allekirjoituksella yksilö liittyy henkilöstön jäseneksi saaden oikeuden mm. sopimuksessa määriteltyihin työkorvauksiin, lakien ja työehtosopimusten tuomaan turvaan sekä työnantajan antamaan perehdytykseen ja tukeen. Toisaalta allekirjoitus velvoittaa yksilön toimimaan mm. työnantajaa koskevien lakien, työpaikan pelisääntöjen ja työnantajan antaman ohjauksen mukaisesti.
En ottanut tätä esimerkkiä sattumalta. Edellä mainitut oikeudet ja velvollisuudet ovat nimittäin monella työpaikalla hukassa. Alan ihmisten kanssa käymieni keskusteluiden perusteella haaste koskee myös sote-alaa. Työnantajilla, liitoilla, oppilaitoksilla ja meillä työelämän kehittäjillä on siis edessämme suuri työmaa organisaatiokansalaisuuden kehittämisessä. Tarvitaan aitoa ja toimivaa yhteistoiminta, joka saa tukea liittotasolta. Ilman sitä ei sote-sektori kykene kestävästi uudistumaan.
Kansalaisuudesta puhuttaessa ei tule unohtaa organisaatioita. Yritysten ja järjestöjen osalta kansalaisuudessa on kyse ennen kaikkea näiden verkostosuhteista. Eli suhteista siihen joukkoon yhteisöjä, joiden keskinäisten ponnisteluiden ja vuorovaikutuksen kautta taloudellinen lisäarvo tai sosiaalinen vaikuttavuus sekä näitä tukevat rakenteet syntyvät.
Kuten yksilöiden, myös organisaatioiden on kunnioitettava solmimiaan sopimuksia. Puhumattakaan siitä, että rekisteröidyn yrityksen tai järjestön on yhteiskunnalta saamansa oikeustoimikelpoisuuden vastapainoksi noudatettava kaikkia niitä lakeja, jotka sitä niin yleisesti kuin toimialansa tai toimintamuotojensa myötä koskettavat. Esimerkkejä sote-alan toimijoita koskettavista laeista ovat kansanterveyslaki, vanhuspalvelulaki ja mielenterveyslaki. Hallinnollisen yritysvastuun alaan sote-alalla kuuluu myös erilaisiin rahoittajien, kuten kaupunkien tai Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA), ehtoihin mukautuminen.
Monille sopimusviidakko on tylsä ja rahoittajien muuttuvat odotukset eivät ole suurin intohimon kohde. Tunnen ja arvostan kuitenkin myös niitä, jotka ymmärtävät yhteiskuntaa syvällisesti juuri sopimusten kautta ja jokainen voi ottaa heiltä myös opiksi. Dynaamisessa ja haastavassa toimintaympäristössä avoin keskustelu sopimuksista ja rahoitusehdoista nousee kriittiseen rooliin. On niin tilaajien kuin tuottajien oikeus ja velvollisuus käydä vuoropuhelua siitä, kuinka palveluiden tuottaminen, laatu ja vaikuttavuus turvataan muuttuvissa olosuhteissa. Tälläkin saralla kansalaisuus voi olla reipastakin herättelyä siihen todellisuuteen, joka niin sanotusti kentällä vallitsee. Vaikkapa paikallisen kansalaisten torin eli HyvinvointiAgoran kautta.
Vaikka tässä kirjoituksessa hallinnollinen näkökulma painottuukin, kansalaisuus on myös paljon muuta kuin laki-, sopimus- tai pelisääntökysymys. Hyvään kansalaisuuteen liittyy sen huomioiminen mitä yhteisössä tapahtuu ja mitä yhteisön kestävä kehitys laajemmin edellyttää. Se on vastuun kantoa henkilön omasta lähipiiristä ja organisaation sidosryhmistä.
Julkisen talouden tilanne pysyy haastavana, joten kotitalouksien ja yritysten vastuu hyvinvointitoiminnassa korostuu. Ensimmäinen steppi kohti parempaa kansalaisuutta voi olla oman ajan tarjoaminen vapaaehtoisena tai rahalahjoituksen tekeminen jollekin järjestölle. Tämä tulee tarpeeseen, sillä moni hyvää ja tärkeää työtä tekevä järjestö kamppailee parhaillaan työvoiman ja rahoituksen kanssa ja katsoo vuoteen 2023 epätoivoisesti kysyen: kuka huolehtii niistä apua tarvitsevista, joille me olemme viimeinen tuki ja turva?
Laitetaan siis hyvä kiertämään, kansalaisina.
